HELSINGIN OOPPERAYHDISTYS – HELSINKI OPERA

MARE JA HÄNEN POIKANSA

Tauno Pylkkäsen ooppera ensimmäisen kerran näyttämöllä vuoden 1953 jälkeen 10.-18.1.2020 Aleksanterin teatterissa.

Musiikki: Tauno Pylkkänen
Libretto: Tauno Pylkkänen (Aino Kallaksen näytelmän pohjalta)
Ohjaus: Ville Saukkonen
Musiikinjohto: Erkki Lasonpalo
Lavastus ja pukusuunnittelu: Reeta Tuoresmäki
Valosuunnittelu: Tuittu Teivainen
Kuoronjohtaja: Riku Laurikka

Helsinki Opera Orchestra

Mare: Marjatta Airas
Imant, Maren poika: Tero Halonen
Viljannin linnan komtuuri: Henri Tikkanen
Mango, vanha eräkävijä: Esa Ruuttunen
Leikari: Alexandre Goncharov Dias

Tanssijat:
Jaakko Hutchings, Tuomas-pukki
Jacob Börlin, sotilas
Lauri Peltonen, sotilas

Liput: 75 euroa/ 45 euroa/ 38 euroa

Esitykset Aleksanterin teatterissa:
pe 10.1.2020 klo 19:00
su 12.1.2020 klo 16:00
ti 14.1.2020 klo 19:00
to 16.1.2020 klo 19:00
la 18.1.2020 klo 19:00

Esityksen kesto noin 3 tuntia, yksi väliaika. Esitys on suomeksi. Suomenkielinen tekstitys.

Sovitus noin 40 soittajan orkesterille Sibelius-Akatemian tukisäätiön suostumuksella. Sovittaja: Matti Makkonen

Linkki tapahtuman Facebook-sivulle.

---

Suomalaisen oopperan kirkas tähti Marjatta Airas esittää Maren pääroolin Tauno Pylkkäsen, ”Pohjolan Puccinin” Mare ja hänen poikansa -oopperassa (1943). Sen libretto pohjautuu kirjailija Aino Kallaksen traagiseen näytelmään, joka sijoittuu Viron Liivinmaalle.

Mare ja hänen poikansa -oopperan ensiesityksestä vuonna 1945 Suomalaisessa Oopperassa (nykyisessä Suomen Kansallisoopperassa) Bulevardilla (nykyisessä Aleksanterin teatterissa) tulee 75 vuotta vuonna 2020. Mare ja hänen poikansa -ooppera esitetään nyt näyttämöllä ensimmäisen kerran vuoden 1953 jälkeen. Ohjaaja Ville Saukkonen sijoittaa oopperan tapahtumat 1940-luvun neuvostomiehityksen Viroon. Vuonna 2020 Viron liittämisestä Neuvostoliittoon vuonna 1940 on kulunut 80 vuotta.

Mare ja hänen poikansa kertoo tarinan Maresta, poikansa vuoksi kapinalliset kavaltavasta äidistä. Viro on miehityksen alaisena, ja leskiäiti Mare on menettänyt taisteluissa jo kuusi poikaansa. Nuorin poika Imant on vielä elossa, mutta aikoo lähteä kapinallisten joukoissa valtaamaan takaisin Viljannin linnaa miehittäjiltä. Poikansa kuolemaa pelkäävä äiti kavaltaa kapinalliset miehittäjille. Muut miehet tapetaan, mutta Imant säilyy hengissä. Kun äidin kavallus paljastuu Imantille, tämä tekee itsemurhan. Mare on menettänyt kaikki poikansa ja tunnustaa kavalluksensa muille kyläläisille. Rangaistukseksi kavalluksesta kyläläiset kivittävät Maren.

---

TAPAHTUMAT Tauno Pylkkäsen alkuperäistä juonikuvaustekstiä mukaillen

I NÄYTÖS

Viron Liivinmaalla veri on virrannut valloittajien ja rahvaan välisissä taisteluissa. Valdekon leski, Mare, on menettänyt kuusi poikaansa taisteluissa miehittäjiä vastaan. Nyt hänellä on jäljellä enää Imant, nuorin joukossa. Maren pirttiin saapuu vanha eränkävijä Mango tulevasta tilanteesta huolestuneena; nuorissa miehissä kytee edelleen kapinan henki. On Tuomaan päivän aatto, jolloin rekien piti Sakalasta lähteä Viljannin linnaan veroviljoja viemään. Salahanke on tehty, sen johtajana on Imant, Maren ainoa poika. Kussakin säkissä on aseistettu mies ja Imant ensimmäisessä reessä. Tämän hän kertoo äidilleen. Äiti kieltää ja varoittaa lähtemästä, mielessään aavistus, että hän nyt on kadottava viimeisenkin poikansa. Imant ei varoituksista huoli, vaan lähtee uhmapäisenä retkelle. Mare päättää pelastaa poikansa hinnalla millä hyvänsä.

II NÄYTÖS

Viljannin linnassa vietetään juhlia: juodaan lauletaan ja tanssitaan. Juhlat keskeyttää kuitenkin tieto, että vanha vaimo on saapunut linnaan. Mare paljastaa salahankkeen komtuurille, linnan päällikölle: 300 miestä on tulossa valtaamaan linnan, ensimmäisessä reessä hänen poikansa Imant. Kavalluksensa palkkioksi vaatii Mare säästämään poikansa hengen. Se hänelle luvataan.

III NÄYTÖS

Taistelu on käyty. 300 Sakalan nuorukaista on surmattu, vain Imant säästetty. Linnassa hän toipuu äitinsä rinnalla haavoistaan. Mitä on tapahtunut, miten hän on elossa? Imantille paljastuu vähitellen koko tragedia. Mare yrittää taivuttaa häntä pakenemaan kanssaan talvella meren yli Suomeen, mutta Imant näkee vain yhden mahdollisuuden edessään. Hän tekee itsemurhan. Mare on menettänyt viimeisenkin poikansa.

Mare on tuonut hautausmaalle Imantin ruumiin, Mango yrittää lohduttaa häntä, mutta turhaan. Mare on rakkaudessaan ja kostossaan jo menettänyt kaiken, viimeisen poikansakin. Hän ei enää voi jatkaa elämäänsä, vaan tunnustaa tekonsa kyläläisille.

Libreton Tauno Pylkkänen on muokannut Hilma Rantasen kanssa Aino Kallaksen Mare ja hänen poikansa -näytelmästä. Oopperan toisen näytöksen juomalaulun latinankielinen teksti on keskiaikaisesta Carmina burana -kokoelmasta. Toisen näytöksen Leikarin laulun tekstin on kirjoittanut Joh. Edv. Leppäkoski.

Toisessa näytöksessä on kaksi tanssikohtausta, alkuperäisiltä nimiltään ”Miekkatanssi” ja ”Fantastinen tanssi”.

---

MARE JA HÄNEN POIKANSA -OOPPERAN TOTEUTTAJAT JA ESIINTYJÄT

Ohjaaja VILLE SAUKKONEN opiskeli Moskovassa Venäjän teatteritaiteen akatemiassa vuosina 1989–1993, ja sen jälkeen hän on ohjannut yli 130 oopperaensi-iltaa ympäri Suomea. Hänen yhteistyökumppaneitaan ovat olleet muun muassa useat musiikkiopistot ja konservatoriot, Sibelius-Akatemia, Turun, Porin, Jyväskylän ja Lahden oopperat, Suomalainen Kamariooppera, Savonlinnan Oopperajuhlat ja Suomen Kansallisooppera. Ulkomailla hänen ohjauksiaan on nähty Virossa, Venäjällä ja Saksassa.

Kapellimestari ERKKI LASONPALO aloitti kapellimestariopintonsa Jorma Panulan nuorisokapellimestariluokalla vuonna 2007. Vuodesta 2008 opinnot jatkuivat Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalla professori Leif Segerstamin johdolla. Kapellimestaridiplomin Lasonpalo suoritti keväällä 2012 erinomaisin arvosanoin. Lasonpalo on vieraillut sen jälkeen Turun, Helsingin, Lappeenrannan, Tampereen, Lahden, Oulun, Kuopion, Vaasan, Porin, Jyväskylän ja Joensuun kaupunginorkestereissa, Radion sinfoniaorkesterissa, Götenborgin ja Islannin Sinfoniaorkestereissa, Tapiola Sinfoniettassa, Kymi sinfoniettassa, Lapin ja Keski-Pohjanmaan Kamariorkestereissa, Kokkolan Oopperassa sekä Suomen Kansallisoopperassa sekä Kansallisbaletissa. Lasonpalo on toiminut Heinäveden Musiikkipäivien taiteellisena johtajana vuodesta 2014. Syksyllä 2016 Lasonpalo aloitti Kemin kaupunginorkesterin taiteellisena johtajana sekä Tapiolan nuorten sinfonikkojen pääkapellimestarina. Keväästä 2019 Lasonpalo on toiminut sinfoniaorkesteri Vivon taiteellisena johtajana. Keväästä 2020 Lasonpalo aloittaa Lappeenrannan kaupunginorkesterin taiteellisena johtajana sekä Mikkelin kaupunginorkesterin pääkapellimestarina. Lasonpalo toimii myös Helsinki sinfoniettan taiteellisena johtajana. Viulua Lasonpalo opiskeli ensin Lahden konservatoriossa Pertti Sutisen johdolla. Sibelius-Akatemiassa hän opiskeli viulua vuodesta 2004 prof. Mi-Kyung Leen, Päivyt Mellerin, prof. Réka Szilvayn ja Tero Latvalan johdolla. Hän on toinen viulisti Postiglione-jousikvartetissa, joka voitti kesällä 2009 kansainvälisen Night and Sun -jousikvartettikilpailun.

Lavastaja–puvustaja REETA TUORESMÄKI syntyi Elimäellä 1981 ja on opiskellut yliopistoissa Suomessa ja Liettuassa. Koulutus on koostunut teatteriohjauksen, liettuan kielen, musiikki- ja teatteritieteiden (FM-tutkinto) sekä viimeisimpänä Aalto-yliopiston esittävien taiteiden lavastuksen opinnoista (TaK-tutkinto). Hän on työskennellyt laaja-alaisesti erilaisissa teatteri- ja oopperaproduktioissa Suomessa ja ulkomailla. Nykyisin hän toimii freelance-lavastajana.

MARJATTA AIRAS tunnetaan niin ooppera- ja konserttilavoilta kuin mustalaismusiikin ja uuden musiikin esittäjänä. Hän on esiintynyt kaikkien suomalaisten sinfoniaorkestereiden solistina – passioissa ja oratorioissa sekä laulusarjoissa ja viihdekonserteissa – ja on konsertoinut kotimaan lisäksi eri puolilla Eurooppaa ja USA:ssa. Kapellimestarikumppaneita ovat olleet mm. Esa-Pekka Salonen, Sakari Oramo, Okko Kamu ja Atso Almila. Erityisen läheistä ja pitkäaikaista on ollut yhteistyö kapellimestarien Ossi Runteen ja George de Godzinskyn sekä pianisti Folke Gräsbeckin kanssa. Oopperaa, operettia, musikaalia ja balettia Marjatta Airas on esittänyt Suomen Kansallisoopperan lisäksi mm. Savonlinnan Oopperajuhlilla, Tallinnan Estonia-teatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Oulun kaupunginteatterissa sekä useissa kymmenissä produktioissa koko maassa. Keskeisimpiä hänen yli 60 roolistaan ovat Carmen (yli 200 esitystä), Tosca, Punaisen viivan Riika, pääroolit opereteissa Mustalaisruhtinatar, Iloinen leski, Kreivitär Mariza sekä West Side Storyn Maria. Marjatta Airas suoritti lauludiplominsa Sibelius-Akatemiassa erinomaisin arvosanoin professori Liisa Linko-Malmion johdolla. Hän on opiskellut lisäksi Ritva Auvisen johdolla ja useaan otteeseen ulkomailla. Marjatta Airakselle ovat teoksiaan omistaneet mm. Kaija Saariaho ja Jukka Linkola. Hän on levyttänyt negrospirituaaleja, espanjalaista musiikkia, wieniläislauluja sekä mustalaismusiikkia ZINGARA-kvartettinsa kanssa. Suomen Operettitähdeksi Marjatta Airas valittiin MTV:n järjestämässä kilpailussa 1991. Hän sai Hyvinkään kaupungin taidepalkinnon 2003.

TERO HALONEN on opiskellut laulua mm. Ritva Laamasen ja Seppo Ruohosen johdolla. Hänen näyttämöroolejaan ovat olleet mm. Reinald (Pacius: Die Loreley, Helsinki Opera 2019), 1. sotilas (Monteverdi: Poppean kruunaus; Orfeus’ Muses 2017), diktaattori Adolf Hitler (Alvaro Zúñiga Roncal: GerMania – La Gran Fiesta; Suomalainen Ooppera 2016), Don Basilio (ja Don Curzio) (Mozart: Figaron häät; Metropolia 2016), Oppipoika (Lehrbube) (Wagner: Nürnbergin mestarilaulajat; Suomen Kansallisooppera 2015), Eumete (Monteverdi: Il ritorno d’Ulisse in patria, 2015), Lars Cleen (Paolo Rosato: Lars Cleen, 2015), Paimen ja Apollo (Monteverdi: L’Orfeo, 2015), Tamino (Mozart: Taikahuilu, 2012) sekä konserttiroolejaan mm. Parsifal (Wagner: Parsifal; Helsinki Opera 2018), Hoffmann (Offenbach: Hoffmannin kertomukset; Oopperastudio Aino 2018), Max (von Weber: Taika-ampuja; Oopperastudio Aino 2018) ja Matteo (R. Strauss: Arabella; Oopperastudio Aino 2017).

HENRI TIKKANEN aloitti lauluopinnot Kuopion konservatoriossa syksyllä 2010. Hän valmistuu Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksesta musiikin maisteriksi keväällä 2020. Tikkanen on intohimoinen liedmusiikin esittäjä. Hän on esiintynyt yhdessä muun muassa Gustav Djupsjöbackan, Ilmo Rannan ja Kristian Attilan kanssa. Tikkanen ja hänen duoparinsa Mariola Aniolek palkittiin toisella palkinnolla valtakunnallisessa Helsinki-Lied-kilpailussa syksyllä 2015. Tikkanen on laulanut Kuopion, Lohjan ja Oulun kaupunginorkesterien solistina. Hän on myös tehnyt yhteistyötä muidenkin ammattiorkesterien ja eri kuorojen kanssa. Hänen oopperarooleihinsa lukeutuvat muun muassa Väinämöinen (Jaakko Kuusisto: Koirien Kalevala), Tarquinius (Benjamin Britten: The Rape of Lucretia) ja Melisso (G. F. Händel: Alcina). Tikkanen on ollut myös mukana Joyce DiDonaton tähdittämässä Jake Heggien Dead Man Walking –oopperan Ison-Britannian ensi-illassa Ensimmäisen vanginvartijan roolissa keväällä 2018.

ESA RUUTTUNEN opiskeli aluksi teologiaa ja toimi ennen ammattilaulajan uraansa kymmenen vuoden ajan papin virassa Helsingissä Temppeliaukion kirkossa. Työn ohessa hän suoritti loppututkinnon ja yksinlaulun diplomin Sibelius-Akatemiassa opettajanaan professori Matti Lehtinen. Hän oli kiinnitettynä Suomen Kansallisoopperan solistina vuosina 1987-2005 sekä lauloi lähes vuosittain Savonlinnan Oopperajuhlilla yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Vuodesta 1996 lähtien hän on tehnyt laajan kansainvälisen uran oopperalaulajana mm. Berliinissä, Münchenissä, Stuttgartissa, Wienissä, Lontoossa, Bregenzin ja Kanarian saarten musiikkijuhlilla sekä Buenos Airesissa. Konserttilaulajana hän on esiintynyt mm. Euroopassa, USA:ssa, Kanadassa, Japanissa ja Venäjällä. Esa Ruuttusen yli 50 roolin luettelossa merkittävimpiä ovat Wagnerin Lentävä hollantilainen, Alberich ja Wotan, Enescun Oedipe, Puccinin Scarpia, Tikan Luther ja Kokkosen Paavo Ruotsalainen. Esa Ruuttunen esiintyy edelleen vierailijana useissa oopperaproduktioissa kotimaassa, mm. lokakuussa 2019 Jyrki Linjaman kirkko-oopperan Kolme kirjettä Lestadiukselle nimiroolissa Oulun tuomiokirkossa. Esa Ruuttunen on suosittu konserttilaulaja kirkko- ja muun hengellisen musiikin alalla ja hän on tehnyt runsaasti äänitallenteita. Vuosittain hänellä on edelleen runsaasti konsertteja Suomessa mm. Cello Spirtuals –selloyhtyeen kanssa. Savonlinnan Oopperajuhlien vuoden taitelijaksi Esa Ruuttunen nimettiin kesällä 2000. Hän sai samana vuonna rovastin arvon, 2001 Pro Finlandia –mitalin, 2004 Romanian valtion musiikkikomentajan arvon sekä 2012 Mikael Agricolan ristin. Vuonna 2007 hänestä ilmestyi musiikkitietokirjailija Pekka Hakon kirjoittama henkilökuvateos. Oopperapappi.

ALEXANDRE GONCHAROV DIAS on Helsingin Myllypuron peruskoulun 5. luokan oppilas kaksikielisessä suomi–venäjä-opetuksessa. Hän on opiskellut neljä vuotta Helsingin Konservatoriossa pianoa ja laulanut kolme vuotta Suomen Kansallisoopperan lapsikuorossa. Alexandre on aloittanut laulamisen neljä vuotta sitten Kansainvälisessä Taide- ja Toimintakeskuksessa lauluopettajanaan Jelena Fager. Alexandre laulaa suomeksi, venäjäksi, portugaliksi, englanniksi, italiaksi, saksaksi, ranskaksi, espanjaksi ja latinaksi. Alexandre on ollut mukana Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas -elokuvassa Aleksin roolissa.

---

SÄVELTÄJÄ TAUNO PYLKKÄNEN

Säveltäjä Tauno Pylkkästä (1918–1980) on nimitetty Pohjolan Pucciniksi. Hän omaksui ansiokkaasti italialaisen oopperan perinteet sävellyksiinsä jo varsin nuorena. Tyylillisesti Pylkkänen edustaa lähinnä pohjoismaista verismiä ja myöhäisromantiikkaa. Kymmenestä oopperasävellyksestä Aino Kallaksen näytelmään perustuva Mare ja hänen poikansa (1943) oli säveltäjän läpimurtoteos.

Tauno Pylkkäsen oopperat:
Jaakko Ilkka (1937)
Bathseba Saarenmaalla (1940, uudistettu 1958)
Mare ja hänen poikansa (1942–1943)
Simo Hurtta (1948)
Sudenmorsian (radio-ooppera, 1950)
Varjo (1952)
Opri ja Oleksi (1958)
Ikaros (1956/1960)
Vangit (televisio-ooppera, 1965)
Tuntematon sotilas (1967)

Tauno Pylkkänen poikkesi muista aikalaisista suomalaisista säveltäjistä siinä, että hän keskittyi pääasiassa oopperamusiikin säveltämiseen. Oopperasäveltäjänä hän oli myös uranuurtaja: hänen tuotantoonsa kuuluu radio-ooppera Sudenmorsian ja televisio-ooppera Vangit, jotka molemmat olivat uusia oopperalajityyppejä.

Pylkkänen sävelsi oopperoiden lisäksi paljon muutakin, muun muassa useita yksinlauluja, kuoromusiikkia, näyttämömusiikkia ja elokuvamusiikkia. Lisäksi hän oli tuottelias kirjoittaja (muun muassa vuonna 1953 hän julkaisi oopperamatkoistaan kertovan kirjan Oopperavaeltaja) ja oli Uuden Suomen musiikkitoimittaja lähes 30 vuotta ja Yleisradion toimittaja lähes 20 vuotta sekä Suomen Kansallisoopperan taiteellinen johtaja vuosina 1960–1969. Hänen viimeinen oopperansa oli Tuntematon sotilas, joka ensiesitettiin Kansallisoopperassa Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi vuonna 1967 ja joka lienee esitetyin Pylkkäsen oopperoista. Hän myös käänsi useita oopperoita suomeksi laulettavaksi.

Tauno Pylkkänen syntyi maaliskuussa 1918 sisällissodan aikana. Hänen isänsä Heikki Pakarinen  kuoli elokuussa 1918 punaisten vankileirillä Hämeenlinnassa. Tauno Pylkkäsellä oli siis lähes sama kohtalo kuin Aino Kallaksen näytelmän Maren pojalla Imantilla: Imantin isä Valdeko kuoli vähän ennen poikansa syntymää. Punaorvon äiti joutui antamaan poikansa adoptiolapseksi näyttelijä Hilma Rantaselle ja konttoripäällikkö Väinö Pylkkäselle.

Isä Väinö Pylkkänen harrasti kuorolaulua, ja äitinsä näyttelijä Hilma Rantasen kautta hän omaksui draaman tajun: Hilma Rantanen oli suuri tragedienne ja oli näytellyt muun muassa Kansallisteatterissa ja Viron Estonia-teatterissa, jossa hän oli myös ohjannut näytelmiä. Vuonna 1907 Hilma Rantanen oli perustamassa Kansan teatteria, josta tuli myöhemmin Helsingin Kaupunginteatteri. Hilma Rantanen oli Aino Kallaksen ystävä, ja kun hän vietti poikansa kanssa Viron Saarenmaalla kesiä 1920–1930-luvuilla, he vierailivat usein Aino Kallaksen kesäpaikalla. Näin Tauno Pylkkänen ja Aino Kallas ystävystyivät vähitellen.

Tauno Pylkkänen toinen nimi Kullervo oli enteellinen. Kalevassa Kullervo kokee traagisen kohtalon kuten Maren poika Imant. Tauno Pylkkänen näki vuonna 1934 Bulevardilla Armas Launiksen Kullervo-oopperan esityksen. Se oli käänteentekevä kokemus Tauno Pylkkäselle, joka halusi tulla oopperasäveltäjäksi. Kullervon ja Imantin tavoin Tauno Pylkkänen oli varhaiskypsä ja ketterä nuorukainen, ja hän sävelsi ensimmäisen oopperansa, kolminäytöksisen Jaakko Ilkan 19-vuotiaana ylioppilaana vuonna 1937.

Vuonna 1940 valmistui Pylkkäsen toinen ooppera Bathseba Saarenmaalla, joka pohjautuu Aino Kallaksen näytelmään. Seuraavana vuonna Pylkkänen valmistui Helsingin yliopistosta 22-vuotiaana filosofian kandidaatiksi ja suoritti vuoden kuluttua sävellyksen diplomin Sibelius-Akatemiassa. Kun hän piti ensimmäisen sävellyskonserttinsa vuonna 1942, monikaan ei vielä tietänyt, että Tauno Pylkkänen oli säveltänyt jo kaksi oopperaa.

Tauno Pylkkänen keskittyi oopperoissaan historiallisiin aiheisiin ja Aino Kallaksen myötä myös Viron menneisyyteen liittyvien myyttisten tarinoihin. Mare ja hänen poikansa -näytelmä ja -ooppera sijoittuvat Viron sotaisaan keskiaikaan.

Mare ja hänen poikansa -ooppera valmistui vuonna 1943 toisen maailmansodan aikana. Sen tragediassa ja synkkyydessä soivat sodan kauhut ja pimeys, ja Imantin soturin roolissa näkyvät ajan ihanteet miehen kunniasta ja rohkeudesta. Samana vuonna 1943 kuoli Tauno Pylkkäsen kasvattiäiti Hilma Rantanen, joka oli vaikuttanut Mare ja hänen poikansa -oopperan libreton muokkaamisen Aino Kallaksen näytelmästä. Äiti Hilma Rantanen ei ollut enää läsnä, kun Tauno Pylkkäsen ensimmäisen suurteos sai ensiesityksenä Suomalaisessa Oopperassa Bulevardilla torstaina 27. syyskuuta 1945.

Helsingin Sanomien musiikkitoimittaja Tauno Karila kirjoitti myöhemmin Mare ja hänen poikansa -oopperasta: Sen ”ensi-ilta oli huomattava tapahtuma. Se osoitti, että Pylkkäsellä oli oikea dramaattinen ote, kipinä, jossa havaittiin synnynnäisen oopperasäveltäjän lahja.”

Kuvia Mare ja hänen poikansa -oopperan vuoden 1945 produktiosta Suomalaisessa Oopperassa. Marea lauloi Irja Aholainen, Imantia Alfons Almi, Mangoa Lauri Ihalainen ja komtuuri Goswin von Herikeä Teddy Björkman. Ohjaaja oli Väinö Sola, koreografi Alexander Saxelin, lavastaja Kaarle Haapanen ja pukusuunnittelija Bure Litonius. Kuvat: Suomen kansallisoopperan ja -baletin (SKOB) arkisto, kuvaaja: Tenhovaara

Mare ja hänen poikansa -oopperan kanssa samoihin aikoihin Tauno Pylkkänen sävelsi kaksi muuta teosta, joissa on samoja elementtejä kuin Mare ja hänen poikansa -oopperassa. Vuonna 1942 valmistui Aino Kallaksen runoihin Kuoleman joutsen -laulusarja. Toinen samaan aikaan toisen maailmansodan aikana vuonna 1942 valmistunut Pylkkäsen teos oli Kullervon sotaanlähtö -orkesteriteos, jossa jälleen on traaginen Kullervo. Kullervon sotaanlähtö oli tarkoitettu mielialojen kohottajaksi sota-aikana, kuten omalla tavallaan myös Mare ja hänen poikansa -ooppera, jossa pieni kansa taistelee urheasti miehittäjää vastaan.

Mare ja hänen poikansa -oopperan ensi-ilta vuonna 1945 sijoittui käänteentekevään kohtaan: ensi-ilta oli vain muutama kuukausi sen jälkeen, kun toinen maailmasta oli päättynyt Euroopassa ja noin kuukausi Japanin atomipommitusten jälkeen. Mare ja hänen poikansa oli Suomalaisen oopperan ensimmäisiä merkittäviä ensi-iltoja rauhan tultua.

Suomalaisessa Oopperassa Mare ja hänen poikansa -oopperaa esitettiin vuonna 1945 seitsemän kertaa. Marea lauloi Irja Aholainen ja hän poikaansa Imantia Alfons Almi, joka oli myöhemmin Kansallisoopperan pääjohtaja samalla kun Pylkkänen oli taiteellinen johtaja. Ohjauksesta vastasi Väinö Sola, joka tunnetaan paremmin oopperatenorina. Sama produktio esitettiin joulukuussa 1947 kolme kertaa, jolloin rooleissa olivat samat laulajat kuin vuonna 1945. Kolmannen kerran produktiota esitettiin vuonna 1953, jolloin Mare ja hänen poikansa -oopperaa esitettiin vain kaksi kertaa, tuolloin Imantia lauloi oli Jorma Huttunen.

Linkki katkelmaan Mare ja hänen poikansa -oopperan 3. näytöksestä Yle Areenan sivulla.

Tämän jälkeen Mare ja hänen poikansa -oopperaa ei ole esitetty näyttämöversiona. Jo ensi-illan jälkeen Helsingin Sanomat kirjoitti ”Aihe on epäilemättä hyvin kiitollinen oopperasäveltäjälle, kiitollinen sikäli, että se on voimakkaan dramaattinen ja kiinteä. Toisaalta siitä puuttuu oopperalle niin luonteenomainen nuori lempi.” Sodan jälkeen yleisö olisikin kaivannut romantiikkaa, hilpeyttä ja kauneutta eli rakkauden hurmaa eikä sodan hurmetta. Mare ja hänen poikansa -ooppera muistutti liikaa sodasta ja sen kauhuista ja peloista. Myöskään oopperan tarina miehitetysti Virosta ei sopinut kylmän sodan aikaiseen Suomeen, joka yritti välttää Neuvostoliittoon liittyviä vaikeita asioita – erityisesti Viroon liittyvät asiat olivat kiellettyjä. Kun 1960-luvulta alkaen modernismi voimistui taidemusiikissa, Mare ja hänen poikansa sekä Pylkkäsen muut myöhäisromantiikan tyyliset oopperat alkoivat unohtua ja vaikuttaa vanhanaikaisilta. Näin Tauno Pylkkäsen tuotanto ajautui marginaaliin, eikä Mare ja hänen poikansa -oopperaa enää esitetty näyttämöllä.

Mare ja hänen poikansa -ooppera esitettiin viimeisen kerran näyttämöllä Suomalaisen oopperan 80-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 1953. Esityksen näki myös Aino Kallas, joka oli ollut maanpaossa Ruotsissa oopperan kantaesityksen aikana vuonna 1945. Marea lauloi Irja Aholainen, Imantia Jorma Huttunen, Mangoa Lauri Ihalainen ja komtuuri Goswin von Herikeä Teddy Björkman.
Kuvat: Suomen kansallisoopperan ja -baletin (SKOB) arkisto, kuvaaja: Manninen.

---

KIRJAILIJA AINO KALLAS

Kirjailija Aino Kallas (1878–1956) julkaisi novellin Imant ja hänen äitinsä vuonna 1930 ja viisi vuotta myöhemmin siihen pohjautuvan kolminäytöksisen näytelmän Mare ja hänen poikansa, joka sai ensi-iltansa Suomen Kansallisteatterissa 2.10.1935. Näytelmä muokattiin sittemmin oopperan libretoksi. Mare ja hänen poikansa -näytelmän tavoin suurin osa Aino Kallaksen tuotannosta liittyy Viron menneisyyteen ja mytologiaan. Kallas julkaisi kuudella vuosikymmenellä runoja, novelleja, romaaneja, esseitä, näytelmiä sekä omia muistelmiaan ja päiväkirjojaan.

Aino Kallas (o. s. Krohn) oli suomen kielen ja kirjallisuuden professori, runoilija Julius Krohnin (kirjailijanimeltään Suonio) ja tämän toisen vaimon, Suomalaisen Tyttökoulun johtajan Maria Krohnin (o. s. Lindroos) tytär. Krohnin perhe oli suomenkielinen. Isä Julius Krohn hukkui purjehdusmatkalla, kun Aino oli 10-vuotias. Äiti Maria Krohn sairasteli usein. Lapsuuden traumaattiset tapahtumat heijastuivat myöhemmin Aino Kallaksen tuotannon kuolema-aiheissa.

Vuonna 1900 Aino Krohn avioitui virolaisen kielitieteilijän ja kansanrunoudentutkijan Oskar Kallaksen (1868–1946) kanssa. He asuivat aluksi Pietarissa ja Tartossa, jonne he rakensivat talon vuonna 1914. Virossa Aino Kallas alkoi kirjoittaa Viroon ja sen menneisyyteen ja mytologiaan sijoittuvista aiheista. Vuonna 1918 Kallaksen muuttivat Helsinkiin, jossa Oskar Kallas oli Viron Suomen-lähettiläs. Sen jälkeen Oskar Kallas oli lähettiläänä Lontoossa, jossa Kallakset asuivat 12 vuotta. Tuona aikana Kallakset viettivät kesiään Hiidenmaalla, ja Aino Kallas kirjoitti hiidenmaalaisiin ja liivinmaalaisiin kansantarinoihin pohjautuvia balladityylisiä teoksia, kuten Pyhän joen kosto. Kaksi Balladia (1930), jossa on novelli Imant ja hänen äitinsä. Vuonna 1934 Kallakset muuttivat takaisin Viroon. Seuraavana vuonna Aino Kallas julkaisi Mare ja hänen poikansa -näytelmän, joka on Kallasta tutkineen professori Kai Laitisen mielestä Kallaksen voimakkain näytelmä. Kallas käytti näytelmässä novellin tavoin vanhahtavaa kieltä, jota varten hän oli etsinyt arkaaisia ilmaisuja vanhoista kirjoituksista.

Tarina Maresta ja hänen pojastaan Imantista pohjautuu historialliseen tapahtumaan: vuonna 1343 Jyrinyön kapinassa kansa nousi Saksalaista ritarikuntaa vastaan. Samana vuonna kansa yritti kaapata myös Viljannin linnan. Tuosta tapahtumasta Balthasar Rüssow kirjoitti 1500-luvun lopulla, että rahvas hyökkäsi linnaan viljasäkkeihin piiloutuneina ja että yksi vanha nainen kertoi hyökkäyksestä etukäteen ritareille säästääkseen poikansa.

Mare ja hänen poikansa -näytelmän ensiesitys oli Suomen Kansallisteatterissa lokakuussa 1935. Eino Kaliman ohjaus ei herättänyt juurikaan huomiota. Sitä vastoin Tallinnan ensi-ilta marraskuussa 1935 nosti suuren kohun: monia loukkasi se, että virolainen nainen ja etenkin Sakalan päällikön leski oli petturi. Kansallistunteen värittämä keskustelu johti siihen, että teatteri joutui vetämään näytelmän pois ohjelmistostaan. Keskustelu päättyi vasta, kun  runoilija, nuorvirolaisen liikkeen johtaja Gustav Suits huomautti, että kyse ei ollut ilmeisesti historiallisesta henkilöstä.

Aino ja Oskar Kallaksella oli viisi lasta: Virve, Laine, Sulev, vauvana kuollut Lembit ja Hillar. Laine ja Sulev menehtyivät Viron neuvostomiehityksen seurauksena vuonna 1941. Kallakset muuttivat maanpakoon vuonna 1944 Tukholmaan, jossa Oskar Kallas kuoli vuonna 1946. Aino Kallas sai takaisin Suomen kansalaisuutensa vuonna 1953 ja muutti Helsinkiin Merikatu 1:een. Samana vuonna kuoli hänen Virve-tyttärensä. Aino Kallas sai Jenny ja Antti Wihurin rahaston miljoonan markan (nykyrahassa noin 33 000 euroa) elämäntyöpalkinnon vuonna 1953. Hän kuoli Helsingissä vuonna 1956.

---

Pirkko-Liisa Rauhala: Tauno Pylkkäsen ja Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Mare ja hänen poikansa ensi-illasta ja esityksistä Suomalaisessa Oopperassa syksyllä 1945

Sota-aika lykkäsi Tauno Pylkkäsen säveltämän Mare ja hänen poikansa -oopperan esittämistä näyttämöllä, jonne se saatiin ensi-iltaan syksyllä 1945 (27.9.1945). Radio-orkesteri oli kuitenkin esittänyt joitakin aarioita jo vuonna 1944 radiossa, Marena Liisa Linko ja Imantina Jorma Huttunen, ja niiden perusteella ooppera oli saanut jo etukäteen arvostelijoiden kiitosta. Suunnitelmana oli saada Maren ensi-ilta kevätkaudelle 1945, mutta esitys siirtyi syksyyn. Kirjeenvaihdossaan Pylkkänen ja Kallas pitivät ajankohdan lykkäämistä hyvänä. Heidän mielestään tummasävyinen ooppera sopi paremmin esitettäväksi syksyllä, jolloin myös menestyksen saaminen olisi todennäköisempää.

Vuonna 1945 Tukholmassa pakolaisena asunut Aino Kallas ei päässyt Maren ensi-iltaan. Sen sijaan hän kirjoitti Pylkkäselle (25.9.1945) olevansa ”ajatuksissa mukana ja toivoen parasta menestystä sydämellisin tervehdyksin” sekä mainitsi olevansa kiitollinen, jos Pylkkänen voisi lähettää hänelle sanomalehtileikkeitä.

Kaksi päivää Maren ensi-illan jälkeen 29.9.1945 Pylkkänen kirjoitti Kallakselle kirjeen, jossa hän yksityiskohtaisesti kuvaili ensi-iltaa ja erityisesti omia tunnelmiaan. Ensi-ilta oli ollut erittäin onnistunut, ja Pylkkänen kirjoitti itkeneensä vuolaasti esityksen aikana. Välittömät arvostelut olivat paria lukuun ottamatta suuresti kiittäviä. Pylkkänen kirjoitti häntä juhlitun laakeriseppeleellä ja runsailla kukkakimpuilla. Laulajat olivat Pylkkäsen mielestä ylittäneet itsensä. Kun ensi-ilta siirtyi keväältä syksyyn 1945, Jorma Huttusen tilalle Imantiksi tulikin Alfons Almi, jonka taitoja Imantina Pylkkänen epäili mutta yllättyi sitten Almin hienosta esiintymisestä. Yrjö Kilpinen ja Leevi Madetoja olivat kiittäneet nuorta säveltäjää onnistuneesta oopperasta. Pylkkänen itse arvosteli oopperan joukkokohtauksia ja lavasteita – hän olisi kaivannut jotain realistisempaa. Ensi-illan keskusteluissa oli ollut puhetta oopperan esittämisestä myös Tukholmassa ja Tallinnassa. Pylkkänen kiitti Kallasta ”tästä ihanasta draamasta, joka on muodostunut minulle niin läheiseksi ja rakkaaksi”. Kirjeensä lopuksi Pylkkänen vielä mainitsi omistaneensa oopperan äidilleen Hilma Rantaselle ja vieneensä ensi-illassa saamiaan kukkia äitinsä haudalle seuraavana päivänä.

Lokakuun 1945 lopulla Pylkkänen kertoi kirjeessään (29.10.1945) Kallakselle, että Marea oli menestyksellisesti esitetty kuusi kertaa ja että osia siitä esitettäisiin radiossa 11.11.1945 maisteri Taneli Kuusiston työstämänä ohjelmana. Pylkkänen oli tässä vaiheessa jo päätynyt näkemykseen, että ulkomaille oli tässä tilanteessa (syksyllä 1945) vaikea saada suomalaista taidetta. Kallas kovasti kannusti kirjeessään 8.10.1945 Pylkkästä etsimään mahdollisuuksia kansainvälisille näyttämöille ja lupasi kaiken apunsa siihen: ”Mare on saatava suureen maailmaan”.

Aino Kallas kirjoitti päiväkirjaansa Mare ja hänen poikansa -oopperasta: ”Enhän aavistanut näytelmääni kirjoittaessani, kuinka kirjaimellisesti sen tulisin elämään.”

Marraskuussa 1945 (22.11.1945) Pylkkänen kirjoitti Kallakselle, että Suomalainen Ooppera tarjoaa Marea Tukholman kuninkaalliseen oopperaan vaihtona Rangströmin Kruununmorsiamelle. Sitä varten Maren esitykseen 18.12.1945 oli saapumassa Tukholman oopperan johtaja Harald André mukanaan herra Hylton. Pylkkänen oli iloinen siitä, että Kallas voisi mahdollisesti nähdä Maren Tukholmassa. Runsas kuukausi myöhemmin Pylkkänen kirjoitti Kallakselle kirjeessään (28.12.1945), että ”ruotsalaiset herrat” olivat olleet hyvin yrmeitä eikä toivoa Maren saamisesta Tukholmaan juuri ollut. Pylkkäsen mukaan ruotsalaisille oopperavieraille tarjottiin illallinen professori Soinin luona, missä herrat osoittautuivat vastenmielisiksi, toinen heistä jopa ”Maren viholliseksi”. Pylkkänen summaa, että ruotsalaiset vieraat olivat ”von oben herab” -tyyppejä.

Helsinkiin muuttanut Aino Kallas pääsi näkemään ja kuulemaan Mare ja hänen poikansa –oopperan ainoan kerran sen esityksessä Suomalaisessa Oopperassa 19.11.1953. Hän kirjasi Vaeltavaan vieraskirjaansa (1957): ”Puolen tunnin päästä menen Suomalaiseen Oopperaan kuullakseni ja nähdäkseni ensi kertaa Pylkkäsen ’Mare ja hänen poikansa’-oopperan. Jännitykseni on kireä. Enhän aavistanut näytelmääni kirjoittaessani [1934], kuinka kirjaimellisesti sen tulisin elämään.” Aino Kallas oli sotavuonna 1941 alkuvuodesta menettänyt ensin poikansa Sulevin (1904–1941) ja saman vuoden syyskesällä tyttärensä Lainen (Kallas-Määr, 1902–1941): vuonna 1941 neuvostomiehityksen aikana pankkiiri Sulev Kallas valitsi itsemurhan Siperiaan joutumisen sijaan, ja samana vuonna Laine Kallas-Määr kuoli puna-armeijan sotilaan ampumaan harhaluotiin. Vain pari viikkoa ennen oopperailtaa Aino Kallaksen syöpään sairastunut tytär Virve Kallas-Päss (1901–1953) oli kuollut Eiran sairaalassa. Surun keskellä Aino Kallaksella ei ilmeisesti ollut voimia kirjoittaa kommenttia marraskuussa 1953 näkemästään ja kuulemastaan Maren esityksestä.

---

OOPPERAN TAPAHTUMAPAIKOISTA JA TAUSTOISTA

Oopperan alkuperäiset tapahtumat

Mare ja hänen poikansa -näytelmässä ja -oopperassa tapahtumat sijoittuvat Viron Liivinmaalle vuoteen 1343, jolloin Saksalainen ritarikunta hallitsi maata. Mare on menettänyt kuusi poikaansa maaorjuudessa eläneen rahvaan ja ritarikunnan välisissä taisteluissa. Säveltäjä Tauno Pylkkänen kuvailee 1. näytöksen näyttämökuvaa partituurissa: ”Maren pirtti, lähellä Viljannin linnaa. Seinillä karhun- sekä sudentaljoja ja aseita. Mare istuu neulomassa isoa, rohtimista säkkiä. Kuudenkymmenen ikäinen nainen, ryhdin lujuus lannistumaton, silmät näkijän kaukokatseiset, kasvoilla menneen kauneuden kajo. Mango, seitsemissäkymmenissänoleva vanhus, istuu pöydän päässä syöden ja juoden.”

Toinen näytös tapahtuu Viljannin ritarilinnassa, jonka komentajana eli komtuurina on historiallinen henkilö Goswin von Herike. Pylkkänen kuvailee: ”Viljannin Ordolinnan juhlasali. Ritareita, tuomioherroja, pappeja, munkkeja, asevartijoita ja leikareita. Keskellä pitopöytää Goswin von Herike, hänestä oikealle piispa Eberhardt.”

Kolmannessa näytöksen ensimmäisestä kuvaelmasta Tauno Pylkkänen kirjoittaa: ”Holvi Viljannin linnassa. Oikeanpuoleisessa kulmauksessa muurille johtavat kierreportaat. Imant makaa oljilla oikeanpuoleisella sivustalla horroksessa, pää siteessä toisinaan käännellen ja voihkaisten unissaan. Mare istuu hänen vierellään liikkumattomaksi kangistuneena. Imant vääntelehtii unissaan.” Imant tekee itsemurhan hyppäämällä Viljannin linnan valleilta.

Kolmannen näytöksen toisesta kuvaelmasta säveltäjä kertoo: ” Viljannin järven ranta, myöhäinen aamupäivä ennen talvista auringonlaskua. Koivujen paljaitten runkojen lomitse kimaltaa järven jääriitteinen selkä. Vasemmalla umpeenluomaton joukkohauta. Reessä, jonka edestä hevonen on riisuttu, Imantin ruumis loimella peitettynä. Mare istuu Imantin ruumiin vierellä. Mango seisoo sivummalla.” Alkuperäisissä tapahtumissa kyläläiset kivittävät Maren, joka lopuksi kuolevana astuu Viljannin järveen ja lähtee Imantin luokse.

Mare ja hänen poikansa -oopperan tapahtumat sijoittuvat Tuomaan päivän (21. joulukuuta) ympärille. Tuomaan päivä on aurinkovuoden lopun päivä ennen talvipäivänseurausta. Virolaisessa kansanperinteessä Tuomaan päivään liittyivät pahojen voimien estäminen: apostoli Tuomas oli ruton ja sairauksien suojelija. Mare laulaa: ”Tuomas on rutto ja mustasurma itse”. Tuomaan päivänä työnteko oli kielletty, ainoastaan siivoaminen ja jouluruokien teko olivat sallittuja. Erityinen Tuomaan päivän virolainen perinne oli Tahma-Toomas eli Noki-Tuomas, joka oli oljilla täytetty ja vanhoihin vaatteisiin puettu nukke. Tuomas-nukke tarkoitti likaa, siivottomuutta, laiskuutta ja muuta pahaa, joten se vietiin yön pimeydessä aina pois talosta toiseen taloon. Nimittäin onneton oli se talo, jossa Tuomas-nukke otti vastaan uuden vuoden.

Sakala oli Viron muinainen maakunta, jonka Saksalainen ritarikunta liitti sen osaksi Liivinmaata. Vuonna 1202 katolinen kirkko julisti Liivinmaan Pyhän Marian maaksi eli Maarianmaaksi, sillä katolinen kirkko piti tärkeä liittää alue kristinuskoon. Keskiajalla nykyinen Viron alue jakaantui pohjoisen Vironmaahan, joka oli vuoteen 1346 Tanskan alaisuudessa (Tallinna eli ”tanskalaisten linna tai kaupunki”), ja etelän Liivinmaahan (tai Vanha-Liivinmaa), johon kuului myös nykyisen Latvian pohjoisosat ja joka kuului Saksalaisen ritarikunnan alaisuuteen. Vuosina 1297–1330 käytiin sisällissotia, joiden jälkeen vuodesta 1346 koko nykyisen Viron alue kuului Saksalaisen ritarikunnan hallintaan. Talonpojat olivat maaorjien asemassa.

Viljandi on Viljandimaan pääkaupunki Keski-Virossa eli entisessä Sakalassa tai Vanhalla-Liivinmaalla. Viljandin linnan rakentaminen alkoi vuonna 1224. Se oli aikoinaan Liivinmaan voimakkaimpia ritarilinnoituksia. Viljannin linnan komtuuri eli komentaja oli Goswin von Herike vuodesta 1341 vuoteen 1343 Jyrinyön kapinaan asti. Viljannin linna raunioitui pahoin kolmikymmenvuotisen sodan aikana 1600-luvun alussa ja on nykyisin raunioina.

Kalparitarit oli keskiaikainen katolinen ritarikunta, jonka keskuspaikka oli Riiassa. Ritarikunta teki käännytystyötä. Vuonna 1237 siitä tuli Saksalaisen ritarikunnan haara. Se hallitsi Liivinmaata aina vuoteen 1562.

Jyrinyön kapina alkoi 1343 ja päättyi virolaisten tappioon ja johti Saksalaisen ritarikunnan aseman vahvistumiseen Viron alueella, kun Tanska päätti myydä alueensa Saksalaiselle ritarikunnalle.

Viron Neuvostomiehitys: Vuonna 1939 Neuvostoliitto painosti Viron tasavaltaa sopimukseen, ja Virosta tuli Neuvostoliiton liittolainen. Kesällä 1940 Neuvostoliitto miehitti Viron ja muut Baltian maat, ja koko Baltian käskynhaltijaksi tuli kenraalieversti Andrei Ždanov (kuvassa oikealla). Elokuussa 1940 Virosta tuli sosialistinen neuvostotasavalta. Kesäkuussa 1941 yli 10 000 virolaista kyyditettiin Siperiaan. Vähän tämän jälkeen natsi-Saksa miehitti Viron vuonna 1941. Syksyllä 1944 Neuvostoliitto miehitti jälleen Viron ja liitti sen takaisin Neuvostoliittoon. Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena vuonna 1991 Virosta tuli itsenäinen tasavalta.