Pacius – Suomen taidemusiikin isä

Friedrich Pacius syntyi Hampurissa vuonna 1809. Tuolloin Hampuri oli Ranskan hallinnassa keisari Napoleonin sotien seurauksena vuoteen 1814. Sen jälkeen hansakaupunki sai jälleen itsenäisen valtakunnankaupungin aseman. Paciuksen perhe oli Hampurin porvaristoa, ja Paciuksen isä Ludwig Pacius oli viinikauppias. Hän soitti viulua ja järjesti kodissaan konsertteja. Friedrich-poika innostui viulunsoitosta ja opiskeli myös laulua ja esiintyi kuoroissa.

Vuosina 1824–1826 Friedrich Pacius opiskeli kuuluisan viulistin Ludwig Spohrin oppilaana Kasselissa sekä opiskeli sävellystä Moritz Hauptmannin johdolla ja konsertoi Pohjois-Saksassa. Vuonna 1828 hänet nimitettiin Tukholman hovikapellin ensiviulun soittajaksi. Hän kuitenkin erosi virasta vuonna 1834, kun hänet nimitettiin Helsingin Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston (nykyisin Helsingin yliopisto) musiikinopettajan virkaan.

Fredrik Pacius johtaa laulukuoroa Helsingissä. August Mannerheimin ilmeisesti 1830-luvulta. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Fredrik Pacius muutti 25-vuotiaaana Helsinkiin vuonna 1835 ja alkoi kehittää Helsingin ja sitä kautta koko Suomen suuriruhtinaskunnan musiikkielämää. Ensimmäisenä hän alkoi johtaa oratorioita ja sen jälkeen aloitti Helsingin säännöllisen konserttitoiminnan: hän johti sinfoniakonsertteja, kokosi Akateemisen Lauluyhdistyksen eli Akademiska Sångföreningen -yhdistyksen sekä johti yliopiston juhlien musiikkiesityksiä ja sävelsi niihin juhlamusiikkia.

Pacius nousi suomalaiskansallisen sivistyneistön keskeiseksi hahmoksi. Hänen tuttavapiiriinsä kuuluivat muun muassa J. L. Runeberg, Zachris Topelius, Fredrik Cygnaeus, Elias Lönnrot ja J. V. Snellman. Vuonna 1848 Aleksanterin-Yliopiston kevätjuhlassa 13. toukokuuta 1848 ensiesitettiin Runebergin runoon Paciuksen sävelmä ja harjoittama Vårt land – eli Maamme-laulu, josta tuli Suomen kansallislaulu ja myöhemmin myös Viron kansallislaulu. Fredrik Paciuksen monet sävellykset saivat merkittävän aseman kansallisessa musiikkielämässä, kuten laulut Suomen laulu ja Laps’ Suomen.

Emil Wikströmin veistämä Fredrik Paciuksen rintakuva vuodelta 1895 Helsingin Kaisaniemen puistossa. Kuva: Tero Halonen.

Myös Kaarle-kuninkaan metsästys -oopperasta tuli suuri kansallinen merkkiteos, ja sen ensiesitys Helsingissä vuonna 1852 oli suuri tapahtuma. Ooppera oli ensimmäinen suomalainen ooppera. Sen libreton teki Zachris Topelius kuningas Kaarle XI:n Ahvenmaan-metsästysretkestä kertovasta tarinasta. Vuonna 1860 ensiesitettiin Paciuksen laulunäytelmä Kypron prinsessa uuden teatteritalon (nykyinen Svenska Teatern) avajaisissa.

Fredrik Paciuksen keskeinen elämäntyön oli edistää Suomessa erityisesti keskieurooppalaiseen musiikkikulttuuriin pohjautuvaa konsertti-, kuoro- ja oopperatoimintaa. Hän oli myös kehittämässä Suomen musiikkikoulutusta ja ammattimaista sävellystoimintaa. Vuonna 1860 Fredrik Pacius sai professorin arvon. Palveltuaan 35 vuotta yliopiston musiikinopettajana Pacius jäi eläkkeelle vuonna 1869.

 

Die Loreley – Paciuksen viimeinen merkkiteos

Kypron prinsessa -musiikinnäytelmän valmistumisen jälkeen Pacius alkoi suunnitella Die Loreley -oopperan säveltämistä. Hän kirjoitti vuonna 1862 veljelleen August Paciukselle kirjeen, jossa hän kertoi säveltävänsä Die Loreley -oopperaa. Vuonna 1857 Fredrik Pacius oli vieraillut Loreley-kalliolla St. Goarissa, mutta itse Loreley-aihe oli syntynyt ilmeisesti jo aikaisemmin: Die Loreley -oopperan partituurin yksi osa on päivätty vuonna 1844.

Die Loreley -oopperan juliste vuodelta 1887.

1870-luvulla Fredrik Pacius oleskeli kahdesti pitkään kotimaassaan Saksassa, jonne hän melkein muutti takaisin. Saksan-matkallaan Pacius näki myös Richard Wagnerin Lentävä hollantilainen, Tannhäuser ja Lohengrin -oopperoiden esitykset. Hän palasi kuitenkin Helsinkiin vuonna 1874. Vuonna 1880 Pacius johti viimeisen kerran orkesteria Ylioppilastalon (nykyisin Vanha ylioppilastalo) vihkiäisissä.

 Die Loreley oli Paciuksen viimeinen merkkiteos. Sen säveltämistä kannusti Richard Faltin, joka oli Paciuksen seuraaja yliopiston musiikinopettajan virassa. Oopperaa varten perustettiin kannatusyhdistys, jota johtivat Richard Faltin, jonka oli tarkoitus olla kapellimestarina Die Loreleyn esityksissä, Paciuksen tytär Maria Collan (Karl Collanin vaimo) sekä Kaarlo Bergbom, jonka oli tarkoitus vastata näyttämölleasetuksesta. Emma Engdahlin oli tarkoitus esittää Lenorea.

Die Loreley -oopperan näyttämöluonnoksia vuodelta 1887. Kuvat: Teatterimuseo.

Oopperan tuottaminen oli kuitenkin haasteellista, kuten nykyisinkin. Teoksen harjoittaminen oli vaikeaa, sillä vuoden 1886 lopulla kuorolaiset menivät lakkoon, ja heidän tilalleen piti hankkia uudet laulajat. Lisäksi osa orkesterilaisista oli kokemattomia opiskelijoita. Alun perin Die Lolerey piti esittää Nya Teaternin uudessa rakennuksessa, mutta suunnitelma ei toteutunut. Esitykset siirrettiin Aleksanterin teatteriin, joka oli vanha varuskuntateatteri ja jossa oli ahdas näyttämö.

Lopulta Die Loreley ensiesitettiin 28. huhtikuuta 1887 Aleksanterin teatterissa. Kapellimestarina oli Richard Faltin. Sopraano Emma Engdahlilla oli ensi-illassa käheä ääni, eikä hän voinut lainkaan laulaa toisessa näytöksessä. Die Loreleyta esitettiin Aleksanterin teatterissa kahdeksan kertaa lähes täysille katsomoille, viimeisiin esityksiin jopa kilpailtiin lipuista. Produktio maksoi noin 17 000 markkaa eli nykyrahassa noin 96 000 euroa. Die Loreleyn esitykset kuitenkin loppuivat, sillä Nya Teatern ei enää halunnut lainata orkesteriaan. Tämän jälkeen teosta ei esitetty näyttämöllä.

 

Aleksanterin teatteri 1880-luvulla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

 

Tarujen Loreley ja Pacius

Die Loreley -oopperan libretto pohjautuu väljästi saksalaiseen Loreley-kansantarinaan. Sen mukaan pitkähiuksinen Loreley-vedenneito istuu Rein-joen rannalla Sankt Goarissa kalliolla ja lumoaa laulullaan joella matkustavia miehiä ja houkuttelee heitä hukkumaan. Reininlaaksossa on yli 130 metriä korkea äkkijyrkkä Loreley-kallio kohdassa, jossa Rein-joki on kapeimmillaan. Loreley-nimi tarkoittaa ”kuiskaavaan kalliota”, sillä kapeikkokohdassa joki virtaa voimakkaasti, tai ”vaanivaa kalliota”, sillä kallion kohdalla joella on tapahtunut paljon veneonnettomuuksia.

Vuonna 1801 Clemens Brentano julkaisi Godwi oder Das steinerne Bild der Mutter ‑romaanin, jonka Zu Bacharach am Rhein ‑balladi on ensimmäinen kirjallinen kertomus Loreleysta. Brentanon tarinassa Loreley on porvarin tytär, jonka kauneus lumoaa miehet järjiltään ja jonka ainoa rakastettu onkin uskoton. Sen vuoksi Loreley heittäytyy lopulta Reiniin. Myöhemmin muun muassa Heinrich Heine kirjoitti Die Loreley ‑runoelman, ja Loreleysta on tehty useita lauluja.

Die Loreley oli Paciuksen paluu kotimaahansa Saksaan. Hän sävelsi oopperan lyypekkiläisen runoilijan ja näytelmäkirjoilija Emanuel Geibelin (1815–1884) librettoon, joka valmistui vuosina 1844–1847. Hän oli asunut pitkään Sankt Goarissa lähellä Loreley-kalliota. Libretossaan Geibel sijoittaa Loreley-tarinan 1800-luvun sääty-yhteiskuntaan: porvarin tytär Lenore rakastuu onnettomasti aatelisnuorukaiseen, joka on menossa vihille toisen kanssa. Kostoksi kokemastaan vääryydestä Lenore muuttuu tarujen Loreleyksi.

Emanuel Geibelin Die Loreley -libretto vuodelta 1846 oli tarkoitettu alun perin säveltäjä Felix Mendelssohnille. Mendelssohnin tarkoitus oli säveltää ooppera, jonka pääosassa olisi esiintynyt kuuluisa ruotsalainen laulaja Jenny Lind. Hän halusi säveltää oopperan saksalaiseen tarinaan, mutta hän kuoli jo vuonna 1847, ja Die Loreley ‑ooppera jäi kesken. Siitä on säilynyt muutamia fragmentteja.

Geibelin libretto ilmestyi kirjana 1860-luvun alussa. Pacius tutustui Emanuel Geibelin librettoon vuonna 1862. Seuraavana vuonna Geibelin librettoon valmistui nuoren säveltäjän Max Bruchin Die Loreley -ooppera. Bruchin Die Loreleyta on esitetty harvoin. Paciuksen Die Loreleyn tavoin Bruchin Die Loreley on tyyliltään romanttinen ja muistuttaa enemmän 1800-luvun alkupuoliskon von Weberin oopperoita kuin Richard Wagnerin oopperoita.

Pacius oli saavuttanut mainetta Suomessa mutta oli lähes tuntematon kotimaassaan Saksassa. Saksankielisen Die Loreleyn avulla hän mahdollisesti halusi tulla tunnetuksi myös Saksassa. Oopperan musiikki oli kuitenkin liian omaperäistä keskieurooppalaisten oopperatalojen makuun, ja myös Suomessa vaikutti 1800-luvun lopulla uudenlainen musiikkimaku. Tosin Die Loreleysta voi löytää useita yhtymäkohtia Richard Wagnerin ja Giuseppe Verdin oopperamusiikkiin. Vaikka Pacius oli irtautunut Die Loreleyssa numero-oopperan tyylistä, jota hän käytti Kaarle-kuninkaan metsästyksessä, Die Loreleyta pidettiin vanhentuneena eikä sitä enää esitetty näyttämöllä.